Miksi?

Viime viikon järkyttävät tapahtumat Japanissa näyttävät saavan joka päivä jatkoa. Ydinvoimalassa räjähtelee, koko Tokio on paniikissa, jodia hamstrataan Suomessakin, kirkkoa parjataan ja syytetään tekopyhyydestä katastrofin edessä ja samalla verkossa käydään vilkasta keskustelua Tuksun häistä ja siitä, aiheuttiko Martina itse  eron Eskosestaan.

Viime viikon loppu oli varmasti yksi työhistorian haasteellisimmista viikoista. Olin viikon koulussa ja iltaisin päivystin Kirkko kuulolla- palstalla. Vastailin erityisesti ketjuihin, joissa puhuttiin Japanin tilanteesta, mutta huomasinkin aika nopeasti, että keskustelu kääntyi aina siihen suuntaan, että kirkon tukitoimia ja erityisesti Kirkon Ulkomaanavun apua kritisoitiin raskaalla kädellä. Kuulin pappien olevan haaskalintuja, jotka raakkuvat uhrien yläpuolella. Kirkon kerrottiin olevan täynnä tekopyhää jeesustelua ja rukous pilkkaa uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan.

Toisaalta taas keskustelut palstan muissa osioissa kävivät kuumina, mm. Tuksun häät olivat kuuma puheenaihe. Mietin ihan tosissani monesti että mitä järkeä tässä on?

Tänään Japanin tapahtumista on kulunut melkein viikko. Kirjauduttuani tänään aamulla palstalle yllätyin. Yhtäkkiä palstalla olikin kovasti asiallista keskustelua pastori Heinimäen blogista. Heinimäki kirjoitti blogissaan että Jumala ei ole koston Jumala, eikä Jumala kosta ihmisille luonnonkatastrofeilla. Luonnonkatastrofit ovat luonnonkatastrofeja, eivät Jumalan kostonhimoa. Ihmisen tehtävä on Heinimän mukaan katastrofin keskellä kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla lohtua.
Keskustelu olikin yhtäkkia aivan asiallista. Kiitos Jaska. Teit hyvin kun kirjoitit.

Epämukavuusalueella

Verkkotyöni suurin osa on keskustelua verkossa ja erityisesti Suomi 24:ssa Kirkko Kuulolla- palstalla ja Helistimessä. Foorumeina nuo kaksi ovat mielestäni kuin yö ja päivä.
Koen että Suomi24 on voimakkaasti puolustusasemissa olemista, kirkon äänen kuuluville saattamista, usein aika epätoivoistakin eipäs-juupas-väittelyä, jossa päätavoitteena ei ole itse keskustelu, vaan vastapuolen saaminen hiljaiseksi. En tiedä, ehkä minulla on asennevamma, mutta en todellakaan pelkää tunnustaa sitä että olen palstalla aivan ymmyrkäisenä siitä tölväisyiden ja loukkaamisen halun määrästä! Minun on helpompi olla palstalla kun tunnustan reilusti  itselleni sen, että tämä palsta ei ole ollenkaan sellainen verkkoyhteisö, jossa itse sydämestäni haluaisin kirkon työntekijänä olla osallisena. Aina kun klikkaudun Suomi24:een, ylitän tietyllä tavoin oman mukavuusalueeni rajan. Lue rivien välistä-koulutuksessa käytiin antoisaa keskustelua aiheesta. Kaikkeen kuulemma tottuu ja karastuu. Mutta onko pakko, oikeasti?

Huomaan väistämättä kirjautuvani mieluummin Helistimeen kuin Suomi24:een. Helistimen keskusteluissa on täysin toisenlainen, ymmärtävä ja rohkaiseva sävy. Palstalla olevat ovat kutakuinkin kaikki samassa veneessä olevia, pienten lasten vanhempia tai lapsesta haaveilevia.

Pohjimmiltaan asennevammassani kyse on kai siitä, että en tahdo verhoutua minkään tittelin tai organisaation taakse, vaan haluan itse omana persoonana kohdata ja kohdata ihmisiä verkossa. Tiedän, vaarallista, vaarallista! Mielestäni on kuitenkin eri asia kohdata henkilökohtaisesti kuin persoonallisesti. Persoonallinen kohtaaminen mahdollistuu mielestäni Helistimen keskusteluissa kun puhutaan normaalista, helposti samaistuttavasta arjesta ja elämän kysymyksistä. Helistimessä ei myöskään kirkon työntekijöillä ole samanlaista "tietolaarin" asemaa kuin Suomi24:ssa. On helpottavaa kun ei todella tarvitse olla jatkuvasti puolustuasemissa, vaan saa keskustella siitä, mikä elämässä on oikeasti oleellista ja merkityksellistä: syntymästä, ihmissuhteista, lapsista, erojen kipeydestä, lasten kysymyksistä, rakkaudesta ja kuolemasta.

Osallisuutta?

Olen tänään valmistautunut huomiseen kokoukseen, jossa aiheena on osallisuus verkkoyhteisöissä. Osallisuus ja osallisuuden luominen on oikeastaan työni ydin.
Osallistua voi ilman osallisuutta. Mitä se voisi tarkoittaa verkkoyhteisöissä?
Osallistuminen toisaalta synnyttää osallisuutta. Millaista on osallisuus verkossa?
Voiko liian tiivis osallisuus synnyttää ei-osallisuutta? Miten se ilmenee verkossa?
Osallisuus on osallistumisen perimmäinen tavoite. Onko tämä aina tavoiteltavaa verkossa?

Tällaisin ajatuksin ja kysymyksin lähestyn osallisuutta. Odotan innolla huomista osallistumistani osallisuus-kokoukseen! :)

"Mitä v_ _ _ ua kirkon työntekijät, missä on lähimmäisenrakkautenne kun tuutte tänne niin h_ _vetin kaikkitietävinä esittämän niitäniin v_ _ un _ _ skoja mielipiteitänne!"

Terveisiä vaan kovasti Suomi24:sta.

Tänään huomasin että aina kun sukellan verkkoon, sytytän työpydälleni kynttilän. Sen jälkeen ajattelen mielessäni kaikkein turhautuneinta, väsähtäneintä, lyödyintä ja pettyneintä ihmistä mitä maa päällään kantaa. Vasta sen jälkeen klikkaan itseni Suomi24:een.
Keskustelut palstalla ovat erilaisia. On haastamista, on saarnaamista, on haukkumista ja parjaamista. On myös paljon kannustusta, rohkaisua, suvaitsevaisuutta ja ymmärtämystä, aitoa dialogia. On paljon kysymyksiä, mutta vielä enemmän vastauksia. Tai sitten ei vastauksia ollenkaan.
Koen että tämän vuoden yksi henkilökohtainen haasteeeni on oppia näkemään kirjoitusten läpi, oppia tunnistamaan oikea hätä ja keskustelun tarve kaiken moskan keskeltä. Ei ihan pieni haaste!
Kiva kun pääsin mukaan koulutukseenkin jossa pohditaan verkkotyön haastetta, rivien välistä lukemista. Innolla odotan!

Valoa verkossa? ei ole sama kuin valoa verkossa.
Se, miksi otsikossa on kysymysmerkki, on oikeastaan tämän blogin ydin.
Mitä verkko mahdollistaa kirkon työssä? Voiko kirkon sanoma armosta ja rakkaudesta välittyä verkossa? Voiko välittäminen näkyä verkossa? Ovatko sosiaaliset verkkoyhteisöt oikeasti sosiaalisia? Mitä verkossa saa ja voi puhua? Onko kirkon näkyminen sosiaalisessa mediassa välttämättömyys? Ja jos on, mikä on se sanoma, jota haluamme välittää? Pysyykö kankea kirkkolaiva mukana sosiaalisen median suurimmassa haasteessa: pystyykö kirkko luopumaan oikeassa olemisen pakosta ja valmiiden vastausten antamisesta? Jos luovumme jostain, mitä saamme tilalle? Uskallammeko edes ajatella?

Tällaiset kysymykset mielessäni olen aloitellut vuodenvaihteessa kirkon verkkokeskustelijana. Mieli askartelee suurissa kysymyksissä.